Lasten itsenäinen liikkuminen on vähentynyt Helsingissä verrattuna 1900-luvun alkupuoliskoon, vaikka viime vuosina tilanne on taas alkanut kohentua. Itsenäistä liikkumista mitataan mm. sillä, saako lapsi ylittää yksin pääkatuja tai kulkea yksin kouluun, tai että saako lapsi liikkua ulkona yksin julkisilla liikennevälineillä tai pimeän jälkeen.

Nämä kuulostavat aika pelottavilta skenaarioilta näin ylihuolehtivan äidin näkökulmasta. Vanhemmat liittävätkin usein mielessään lasten itsenäisen liikkumisen aikuisen huolenpidon puuttumiseen. Helposti ajatellaan, että lasten vapaa-aikaa täytyisi pikemminkin valvoa tarkemmin.

 

Nykyiset iäkkäämmät eläkeläiset muistelevat, kuinka he liikkuivat kaupungissa melko vapaasti aikoinaan. Myös 1950- ja 60-luvuilla lapset leikkivät yleisesti kodin ulkopuolella. Kotia pidettiin pitkälti tukikohtana, josta lasten ja nuorten elämä suuntautui ulospäin pihoille ja kallioille. Toki myös vaarallisiin paikkoihin, kuten junanvarsiin ja teollisuusalueille. Kun uudisrakentamisen myötä yhä useampi perhe pääsimuuttamaan tilavaan asuntoon, lasten leikeille oli tilaa myös sisällä ja aktiivisuus alkoi suuntautua sinne. Uusissa asunnoissa saattoi leikkiä sisätiloissa jopa perinteisiä ulkoleikkejä kuten piilosta.

 

50-luvulla Väestöliitto oli huolissaan kaupungistumisen vaikutuksista lapsiin ja nuorisoon. Kantakaupunki nähtiin perheille vaarallisena asuinpaikkana ja mm. Meilahden tienoon uudet korkeat kerrostalot turmeltuneen aikakauden symbolina. Lapsiperheille sopivaksi asuinpaikaksi nähtiin tuolloin lähiöt ja niitä ihannoitiin luonnonläheisinä ja rauhallisina alueina. Ajateltiin, että puutarhakaupunginosissa lapsilla olisi turvallinen koulutie ja he voisivat kävellä kouluun ylittämättä ajotietä. Munkinseudulla tästä on hieno esimerkki Munkkivuori. Se on suunniteltu sellaiseksi, että Ulvilantien keskellä jää viheralue turvallisine hiekkateineen. Koulut, päiväkoti, kirkko sekä kauppakeskus sijaitsevat sen ytimessä kävelymatkan päässä.

 

Koska historia on jatkuvaa aaltoliikettä asenteiden välillä, 1960-luvulla paheksunta kääntyi sitten näihin vastarakennettuihin esikaupunkeihin. Lähiöt alettiinkin nähdä tylsinä paikkoinna, joissa vietetty lapsuus aiheutti ”turvattomuutta, väkivaltaisia purkauksia ja kykenemättömyyttä tajuta kauneutta ja hellyyttä”. Todellisuudessa esikaupungeissa kasvaneet helsinkiläiset muistelevat myönteisesti nuoruuttaan. He kokivat esikaupungit viihtyisinä paikkoina, joissa saattoi turvallisiesti leikkiä ulkona pihan lasten kanssa.

 

Lasten omaehtoisen liikkumisen yksi esteitä on kaupungissa tietenkin vaarallinen liikenne. Autojen määrän kasvu lisäsi liikenneonnettomuuksia 60-70-luvuilla. Liikennevalistuksen seurauksena onnettomuksien määrät alkoivat sen jälkeen kääntyä laskuun. Onnettomuuksia vähensi myös säätelyn lisääntyminen. Viime vuosikymmeninä nuorimpia oppilaita on esimerkiksi kielletty ajamasta kouluun polkupyörällä. Toiaalta tällaiset rajoitukset vähensivät lasten liikkumista kokonaisuudessaan, mikä on huono asia.

 

Nykyaikanana viranomaiset yrittävät taas päinvastoin kannustaa lapsia ja nuoria liikkumaan ulkosalla enemmän myös itsenäisesti. Lapsia haluttaisiin kannustaa kulkemaan varsikin koulumatkoja kävellen tai pyöräillen. Lasten fyysistä aktiivisuutta halutaan lisätä myös Liikkuva koulu-ohjelmalla. Se on hallituksen yksi kärkihankkeista ja sen tavoitteena on saada jokainen lapsi liikkumaan päivittäin ainakin tunnin verran.